Ikimuistoinen ilta - Linnan juhlat 2017

Morjes!

Monet teistä on nyt viime aikoina kysellyt millaista oli olla Linnan juhlissa.
Tässä blogitekstissä kerron pääpiirteet päivän tapahtumista ja mitkä fiilikset Linnan esteettömyydestä jäi liikuntarajoitteisen näkökulmasta.
Alan jo ehkä olemaan kyllästynyt kertomaan tätä tarinaa mutta kun en ole vähään aikaan kirjoittanut mitään, niin tässäpä hyvä aihe :D


Lähdettiin sinä keskiviikkoisena aamupäivänä Jukan kanssa suunnistamaan kohti Helsinkiä.
Matka Helsinkiin meni totuttuun tapaan Forssan Autokeitaan kautta, jossa söimme maittavan itsenäisyyspäivä lounaan.
Helsinkiin saavuimme noin neljältä iltapäivällä ja jo silloin huomasimme poliiseja keskustassa pitämässä yleistä järjestystä yllä. Muutama muukin näytti tulevan juhlimaan Suomen 100-vuotista taivalta.
Löydettyämme parkkipaikan saavuimme Sokos Hotel Vaakunaan, josta olin varannut meille invahuoneen. Kysyin Vaakunasta taksia ennakkovaraukseen mutta respan työntekijä sanoi, ettei taksi välttämättä tule koska muutama muukin oli varauksia tehnyt.
Päätimme, että menemme  hyvissä ajoin läheiselle taksitolpalle odottamaan taksia.
Saatuani frakkini päälle Jukan suurella avustuksella (kiitos siitä) ja Jukka oli myös saanut puvunsa päälle, suuntasimme kohti taksitolppaa.
Saimme taksin lähes tulkoon heti ja iltamme Linnassa oli pian alkamassa.


Saavuimme Linnaan hyvissä ajoin vähän ennen puoli kahdeksaa. Mariankadulla oli ramppi, josta liikuntarajoitteiset ihmiset pystyivät helposti menemään.
Presidentinlinnassa oli myös hyvin huomioitu meikäläisiä, ettei tarvinnut jonotella ulkona vaan pääsimme Jukan kanssa jonon ohi.
Pääsimme sisään kirjastoon, jossa oli muita ansioituneita nuoria eri maakunnista. Tunnelma oli jännittynyt mutta innokas. Itseänikin jännitti jonkun verran vaikka ei sitä ei tv-kameroista huomannutkaan.
Kun meidän vuoro tuli, niin hermoistuin entisestään. Vasta kun näin ihmisiä ylhäällä parvella, niin rauhoituin selkeästi. Tää oli once in a lifetime - juttu, joten päätin, että nyt nautitaan.

Tasavallan presidentin Sauli Niinistö ja hänen puolisonsa Jenni Haukion kättely meni mielestäni hyvin. Tuntui, että aika olisi pysähtynyt.
Siinä minä, Joonatan Pälkäs seisoi presidentin edessä valmiina kättelemään Sauli Niinistöä. Kunnia asia, mitä en ikinä voi unohtaa.
Kättellyn ollessa ohi kaarsimme kohti Linnan ihmispaljoutta. Tulimme käytävällä, jossa ihmisiä riitti.
Viereistä huoneesta käveli ulos formula legenda Mika Häkkinen, joka kylmän viileästi katsoi minua ja sanoi: "Moro!".
Vastasin takaisin ja sanoin perään hyvää itsenäisyyspäivää.
Julkimoista näin kiekkoilijat Saku Koivun, Kimmo Timosen ja Teemu Selänteen, joka oikeen taputti olkapäälle samomalla samalla hyvää itsenäisyyspäivää.
Myös muita urheilijoita kuten Marcus Grönholm, Kimi Räikkönen ja Jani Sievinen, jonka kanssa juttelin jonkun aikaa ja kehuin hänen uraansa.
Poliitikkoja oli tietysti kanssa paikalla kuten Petteri Orpo, Pekka Haavisto, Eero Heinäluoma, Matti Vanhanen ja Paavo Arhinmäki.
Lista on niin pitkä, että tämä saa nyt riittää :D


Tunnelma Linnan käytävillä oli erittäin lämmin, kun satoja ihmisiä on samassa tilassa.
Monet meinasivat kompastella telineeseeni ja jonkun rouvan hame jäi telineeseeni kiinni mutta se ei kenenkään tunnelmaa pilannut. Kiersimme Linnaa ympäri ja koitimme bongailla julkkiksia siinä samalla. Linnassa oli aika helppo liikkua sitten kuitenki. Sopu sijaa antaa.
Boolia tuli maisteltua ja se olikin erittäin "raikasta".
Ruokaan emme koskaan päässeet käsiksi mutta se ei tunnelmaa latistanut.
Satakunnan kansan kanssa oli sovittu, että he tekisivät jonkun jutun musta. Näin myös kävi ja pääsin oikeen lehteen saakka (jälleen kerran). Myös YLE halusi ottaa pari kuvaa meistä ansioituneista nuorista.
Melkoista media pyöritystä eikö vain?

Linnassa tuntui siltä, ettei kukaan sinne tullut kehumaan omista saavutuksistaan, vaan me kaikki oltiin tultu sinne juhlimaan satavuotiasta Suomea. Kaikki olivat samalla viivalla.
Ihmiset olivat todella ystävällisiä eikä mitään ennakkoluuloja ihmisillä näyttänyt olevan.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niin nämäkin juhlat päättyivät musiikin loppuessa yhdentoista aikoihin. Pääsimme lähtemään ennen pahinta ruuhkaa.
Saimme taksin nopeasti koska se oli huomioitu ettei liikuntarajoitteisten tarvinnut kauan taksia odotella.
Pääsimme hotellille vähän ennen kahtatoista ja Jukka haki vielä vähän pikaruokaa.

Menimme nukkumaan haltioissamme ja onnellisina siitä että meidän iltamme oli ollut yksi ikimuistoisimmista ja parhaista illoista, jota emme ikinä unohda.


Mutta nyt rakkaat lukijat case Linnan juhlat on closed!

-Joonatan

Itsensä arvostaminen ja itseluottamuksen vahvistuminen

Ihmiset kysyy aika usein multa, miten voin kirjoittaa henkilökohtaisia asioitani blogiini ja tuoda nää ajatukset kaikkien nähtäväksi. Vastaus kysymykseen on melko simppeli.

Blogi toimii mulla terapeuttisena välineenä ilmaista itteäni kun joku asia painaa minua tai haluan vaikuttaa johonkin yhteiskunnalliseen ongelmaan vammaisen näkökulmasta tai olen ylpeä omista saavutuksistani. Se, miksi julkaisen tekstejäni johtuu siitä, että toivon lukijan katsovan maailmaa eri kantilta. 

Toivon myös, että blogini kautta jonkun ihmisen asenne elämää kohden voisi muuttua niin sanottuun positiivisempaan elämäntyyliin. Samalla pienistä asioista valittaminen vähentyisi.

Mä en oikeen koskaan ole arvostanut itseäni. Kaveriporukassa tunsin itseni aina yläkoulu aikoina huonommaksi kuin muut. Osittain se johtui siitä kun olin erilainen kuin muut. Toinen hyvä syy oli se, että en ollut sinut itseni kanssa. Kokemuksia kavereiden kanssa hengauksista oli vähän, mikä näkyi arkuutena ja hermostuneisuutena.

Kouluajan ulkopuolella en ollut kavereiden kanssa tekemisissä vaan aika meni siihen että tein läksyjä ja treenasin. Treenaus oli silloin pakokeino pahasta olosta ja siitä saatu mielihyvä auttoi jaksamaan vaikeina aikoina.

Tämä oravanpyörä (koulu->läksyt->treeni) jatkui vielä lukiossa, kunnes eräänä päivänä väsyin.

Puhuminen lapsena ja nuorena tuotti ongelmia kun puhuin niin nopeasti eikä minusta meinattu saada selvää. Sekin laski itseluottamustani, kun en uskaltanut avata suutani.

Jopa perus moikkailu tuntui vaikealta, mikä taas nykyään on helppoa.

Tätä oli elämäni vielä 7-10 vuotta sitten. Itseluottamukseni oli todella huono.

Ihminen kehittyy sosiaalisissa kanssakäymisissä ja kaverit tekee susta sellaisen kun sä oot.

Nykyään oon tavattoman onnellinen jälleen kerran, että olen saanut paljon uusia kavereita.

Arvostaminen itseäni kohtaan on noussut kavereiden avulla. Myös vertaistuen antaminen, hankkeet, erilaiset motivaatiopuhuja-hommat ovat saaneet mulle paljon itseluottamusta. 

Se on vaatinut minulta aikanaan paljon että uskallan lähteä kaikkeen mahdolliseen mukaan.

Olin kova jännittämään nuorempana ja vielä tänäkin päivänä jotkut asiat ja menot saavat puntin tutisemaan. Tämä johtuu osittain siitä kun luon itselleni liian suuret paineet onnistua vaikka kukaan muu ei luo niitä mulle paitsi mä ite.

Jalkapallojoukkueen joukkueenjohta hommat ovat tuoneet paljon rohkeutta ja futispiireistä oon saanut uusia ihmisiä ympärilleni.

Elämästäni on tullut paljon mieluisampaa, kun nään ystäviäni lähes päivittäin ja tunnen olevani tärkeä. Koitan nyt olla vaan mahdollisimman paljon mukana kaikessa ja yritän nauttia joka hetkestä kavereideni kanssa. Joskus nuorempana tykkäsin olla yksin yli kaiken mutta nykyään inhoan sitä jos olen liikaa yksin. Höperöksi siinä vaan tulee :D

En ehkä vielä arvosta itseäni 100 prosenttisesti mutta suunta on ylöspäin ja se on ainoa mikä ratkaisee. Itseluottamukseni on noussut huimasti mistä olen erittäin onnellinen.

En olisi koskaa voinut kuvitella että musta, ujosta ja hiljaisesta pojasta tuli kolmen futistiimin joukkueenjohtaja, motivaatiopuhuja ja sosionomi opiskelija.

VAU!! vaikka itse sanonkin :D

Pysykää positiivisina!

-Joonatan

PoPa2

Vammaisten ihmisten sosiaalisten suhteiden merkitys

Olin päivänä muutama käymässä ruokakaupassa, kun näin vanhan koulukaverini yläkoulusta.
Puhuimme niitä näitä ja sanoin opiskelevani sosionomiksi avoimessa korkeakoulussa.
Hän ei meinannut uskoa että opiskelen sosionomiksi ja oli hieman yllätynyt tiedosta.

Arasta ja ujosta liikuntarajoitteisesta pojasta oli kasvamassa sosiaalisesti lahjakas hitaasti mutta varmasti.
Hienoa, eikös vain?

Tässä blogipostauksessa kerron yleisesti sosiaalisten suhteiden merkityksestä vammaisille kuten myös mitä sosiaalisuus tarkoittaa mulle.


Usein moni vammainen tuntee itsensä yksinäiseksi koska vammaiseen ihmiseen on vaikeampi tutustua kun muihin ihmisiin ennakkoluulojen takia ja itsenäinen eläminen voi jäädä sosiaalisilta suhteiltaan kolkoksi
Mielialan suuret vaihtelut voivat olla ongelmana sosiaalisten suhteiden muodostamiseen ja siitä voi johtua yksinäisyyttä. Myös unihäiriöt, jotka johtuvat kivuista tai stressistä voivat saada vammaisen ihmisen syrjäytymään sosiaalisesta elämästä.
Jatkuva väsymyksen tunne saa kenet vaan passiiviseksi.

Elämässä tärkeäksi tunteminen voi olla vammaiselle vähäistä. Työttömyys on vammaisten keskuudessa erittäin suurta.
Usein työnantaja torjuu vammaisen ihmisen esimerkiksi ulkoisen olemuksen, epäselvän puheen tai pakkoliikkeiden takia.
Nämä samat asiat tulevat esille, kun vammainen ihminen koittaa tutustua uusiin ihmisiin
Näin vammainen ihminen voi tuntea itsensä hyödyttömäksi vaikka perhe ja ystävät olisikin hyvin tukena elämässä.

Ihmiset tutustuvat toisiin ihmisiin työn, koulun, harrastusten ja muiden verkostojen kautta.
Moni vammainen kuitenkin on työtön ja ei pysty harrastamaan mitään, missä näkisi ihmisiä.
Yleensä harrastuksiin osallistuminen on korjattavissa oman aktiivisuuden kautta ja aina voi soveltaa.
Myös vammaisen kuntouttamiseen voi mennä paljon aikaa päivässä, mikä voi vähentää aikaa sosiaalisessa elämässä.
Mulla kuluu aikaa kireyksien pitämisessä aisoissa noin 2-4 tuntia päivässä.

Luin paikallisesta lehdestä taannoin, kuinka tärkeää vammaiselle ihmiselle on osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan ja kuinka tärkeää osallisuus on.
Osallisuus voi olla hyvin pientä mutta kunhan vain kyseinen henkilö saa sosiaalista kanssakäymistä ja tärkeyden tuntemista, niin se on jo iso asia. Vapaaehtoistyö on hyvä esimerkki.
Pieni hetki suuri ilo :)


Sosiaaliset suhteet ovat minulle todella tärkeitä. Tunnen itseäni eläväksi kun saan olla ystävieni kanssa tekemisissä.
Se tunne, kun saa olla läsnä hyvien kavereiden kanssa on parasta. Olen siinä suhteessa onnekas että minulla paljon hyviä ystäviä.
Erittäin onnekas olen siitä että minulla on nykyään laaja kaveripiiri.
Koulukaverit, harrastuskaverit ja muut tuttavat ovat tuoneet mulle paljon uskoa ja tarkoitusta elämääni.

Monilla muilla vammaisilla eivät ole pullat näin hyvin uunissa.

Haluankin tulevassa sosionomi työssäni erikoistua vammaisten parissa työskentelyyn ja parantaa vammaisten asemaa yhteiskunnassa. Haluan myös rohkaista vammaista elämässä etenemiseen ja omiin vahvuuksiin luottamista vammasta riippumatta.
Jokaisella meillä on tarkoitus täällä maapallon päällä.
Myös vammaisilla :)


Kiitos vanhoille ja uusille kavereille että hengaatte mun kanssa vammasta riipppumatta! :)

Luodaan yhdessä uusia tarinoita!

Pysykää positiivisina!

-Joonatan

Ihmisten ennakkoluulot vammaista kohtaan

Heippa kaikille!

Tässä blogitekstissä aattelin kertoa ihmisten ennakkoluuloista hyvällä ja huonolla tapaa.
Olen kohdannut koko elämäni ennakkoluuloja. Liikuntarajoitteisena törmää jos jonkin sortin ihmisiin mutta meitä on moneksi.
Tässä muutama hyvä tarina aiheeseen liittyen lyhyesti ja ytimekkäästi.
Hiukan siis samaa asiaa mitä mun ekassa postauksessa :)


Olin viime joulukuussa käymässä työkkärillä. En tuntenut virkailijaa nimeltä jonka luo olin menossa asioimaan. Astuessani sisään toimistoon tämä kyseinen virkailia tuli auttamaan ovien kanssa että pääsen sisään.
Jo siinä huomasi kuinka hän ei oikein tiennyt miten suhtautua ihmiseen jolla on apuväline.
Kun pääsin hänen huoneeseen hän raivasi mulle tietä että varmasti pääsen sisään. No ei siinä vielä mitään mutta sen jälkeen kun hän alkoi selittämään ja puhumaan mulle asioita kuin pikkulapselle niin meinasi kiehahtaa.
Tämä peruskäsitys että kun sulla on apuväline niin sitten sä oot myös henkisesti vajaa. Se ärsyttää mua suunnattomasti.

Mä en tietenkään lannistunut ja koitin antaa itsestäni parhaan mahdollisen ensivaikutelman olemalla fiksu ja asiallinen.
Myös omalla positiivisuudellani sain rikottua tiettyjä ennakkoluuloja virkailijassa ja loppua kohden sain virkailiaan luotua kuvan että olen tarpeeksi fiksu.
Loppu hyvin kaikki hyvin mutta siinä huomattiin kuinka ennakkoluuloisia ihmiset voivat olla.


Olen nyt toiminut kolme ja puoli vuotta jalkapalloseura FC KuRan general managerina. Kun aloitin hommat huomasin kuinka ennakkoluuloisia ihmiset voivat olla siitä etten pystyisi hoitamaan johtajan hommia. Ja tämäkin vain siitä että kävelen telineellä hassusti.
Nyt siis tarkoitan turnauksien järjestäjiä, tuomareita tai muiden joukkuiden pelaajia. Olen kuitenkin omalla asenteellani, aurinkoisuudellani ja teoillani näyttänyt että olen varsin kykenevä hommaan.

Nykyään olen jo tuttu naama Porin harrastejalkapallon piireissä ja ihmiset kohtelevat mua tasavertaisina muiden rinnoilla.

Olin tuossa päivänä muutamana salilla treenaamassa. Odotimme avustajani kanssa pääsyä jalkaprässiin kun se oli varattu. Tämä kyseinen kaveri näki että odotimme pääsyä laitteeseen.
Kun hän oli tehnyt sarjansa ja nousi ylös seisomaan niin hän katsoi vain ja ainoastaan avustajaani sanomalla: "voit mennä". Ei mitään katsekontaktia muhun vaikka koitin saada katsekontaktin.
Avustajani oli siis farkut jalassa eikä yhtään sen näköinen että treenaisi.
Kumpikohan meistä oli se kuka treenasi ? :D

Tämäkin kyseinen kaveri luuli varmaan etten ymmärrä yhtään mistään mitään.


Tänä keväänä jatkoin opintoja avoimessa sosionomi alaan liittyen. Pääsin muiden päiväopiskelijoiden kanssa samoille tunneille. Näistä opiskelijoista huomaa sen etteivät he mitenkään sen erityisemmin ihmettele tai kerää ennakkoluuloja vaan kohtelevat mua tasavertaisena. Enemminkin mulla oli ennakkoluuloja heitä koska luulin että heillä olisi ollut isoja ennakkoluuloja mua kohtaan :D



Se on hienoa että kuitenkin löytyy ihmisiä jotka ovat ennakkoluulottomia kuin toiset.
Eihän se teline tarkoita sitä ettei pää toimisi :)

Pysykää positiivisina !!

- Joonatan

Soveltavan liikunnan kurssi Samkilla :)

Rohkeuden löytyminen ja esikuvana olemisen hienous

Moikka kaikki!

Tähän alkuun on pakko sanoa,että suuret kiitokset kaikille lukijoilleni. Teitä on jo yli 6500! Vau!
Suuret pahoittelut myös etten ole kirjoittanut pitkään aikaan kun on ollut niin paljon kiireitä.

Nyt aattelin kertoa teille tarinan, joka tulee olemaan mielessäni pitkän aikaan ja varmasti tulee olemaan yksi elämäni suurimmista askeleistani.


Olen koko elämäni aikana ollut hyvin ujo ihminen. En ole oikeen koskaan ole tiennyt mistä se voisi johtua. Ehkä eläminen liikuntarajoitteisena ja itsensä hyväksymisen vaikeus on osa syynä. Tai sitten se on vain osa minua.
Viime aikoina kuitenkin olen tuntenut tunteita,mitä mulla ei ole koskaan ollut. Rohkaistuminen ja itsensä hyväksyminen. Hyvänä esimerkkinä voin pitää sitä, etten ole pystynyt soittamaan virallisia puheluita. Äitini hoiti asioitani vielä pitkään ollessani jo täysi-ikäinen ja yleensä lähettelin sähköpostia kaikkiin virallisiin paikkoihin.
Nykyään soittaminen on helpompaa kunhan en ajattele liikaa. Olenhan jo 22-vuotias miehen alku ja mun on vaan pakko hoitaa asioita. Onhan se vähän uskottavampaa hoitaa ne itse kun taas antaa äitin tai jonkun muun hoitaa ne :D

Ollessani noste- ja urakoulutuksessa huomasin,että tietynlainen muuri oli hävinnyt vallan esiintymisestäni. Sosiaaliset tilanteet ja puhuminen luokassa tuntuivat täysin luonnollisilta ja uskalsin tuoda omat näkemykset esille. Ennen näin ei ole todellakaan ole ollut. Tämä perusoletus,että muut nauraa jos sanoo väärin tai näkemys on tyhmä,on tosiaan kadonnut. Onhan ne vähän alakoulu juttuja.

Koulutuksessa opein sen,että verkostoituminen, ihmissuhteet,itsensä markkinointi ja kehittäminen ovat todella tärkeitä elämässä.


Esikuvana oleminen muille ihmisille on iso ylpeyden aihe. Tässä iässä sitä vasta tajuaa kuinka hienoa on olla esikuvana muille liikuntarajoitteisille ihmisille ja antaa vertaistukea. Miksei myös ¨normaaleille¨ ihmisille :D
Olin kertomassa tarinaani 15-vuotiaalle pojalle,jolla on myös liikuntarajoitteisuus. Hänellä on hieman vaikeuksia itsensä hyväksymisessä, fysioterapian tärkeyden löytämisessä ja kaverisuihteiden ylläpitämisessä vapaa-aikana. Samoja ongelmia joiden kanssa mä taistelin ollessani hänen ikäinen. Kun katsoin häntä niin tunsin,että ihan kuin olisin katsonut 15-vuotiasta itseäni peilistä.

Kerroin hänelle oman tarinani ja koitin luoda uskoa tulevaan. Kerroin myös,että olemalla aktiivinen kaverisuhteissa, tekemällä liikuntaa kireyksien lieventämiseen ja kuuntelemalla fyssariaan niin hyvä tulee. Sain myös paljon itse vertaistukea ja paljon rohkeutta puhumiseen. Tunsin,että musta oli jonkun verran apua ja toivon hänelle kaikkea hyvää tulevaan :)


Elämässä täytyy ottaa joskus askelia,jotka voivat tuntua suurilta mutta loppupeleissä ne ovat pieni osa itsensä hyväksymisessä. Kokemukset, joita koemme joka päivä muokkaavat meitä ihmisinä huomaamattamme. Oli ne sitten hyviä tai huonoja.

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille ! :)


Loppuun uutta musiikkia Robin Williamsilta : Love My Life

Liikuntarajoitteisen ihmisen syrjäytyminen työelämästä

Muistan sen vielä kuin eilisen päivän. Olin lukion opo tunnilla ja teimme ammatinvalinta ohjaus testiä. Monilla opiskelukavereillani näytti tietokoneen ruudut useita ammatteja , joihin he sopisivat.
Mulla sen sijaan oli pitkä lista ammatteja mihin en sopisi koska fyysiset esteet olivat liian suuria. Tietenkin ensimmäinen fiilis oli, että miltähän mun tulevaisuus tulee näyttämään.
Opon kanssa keskutelimme asiasta ja hän sanoi, että kyllä niitä ammatteja on myös mihin sovin.
Pääsin ylioppilaaksi syksyllä 2013. Ajattelin pitää välivuoden ja lepuuttaa itseäni raskaan lukio urani jälkeen. Näin jälkikäteen mietittynä olisi pitänyt jatkaa opintoja eikä antaa sen flown kadota.


Ensimmäiset kolme kuukautta valmistumisen jälkeen rentouduin ja suoraan sanotusti nautein elämästä.  Huomasin kuitenkin että tarvitsen rahaa elääkseni. Olin juuri muuttanut omilleni ja vuokran suuruus huimasi päätäni.
Työkkäri ehdottikin työkokeilua kulttuuritalo anniksella.  Se oli ainoa keino saada työmarkkinatukea koska valmistumisen jälkeen tulee aina viiden kuukauden karenssi.
Vietin puoli vuotta kulttuuritalo anniksella ja kokemus oli huikea.
Huippuna oli se, kun pääsin ylen uutisiin ja radioon kertomaan kuinka liikuntarajoitteisten ihmisten on todella vaikea päästä palkkatyöhön ja kuinka passiivinen työkkäri on.

Puoli vuotta oli kulunut ja olin taas tyhjän päällä. En ollut vieläkään tietoinen mitä alaa alkaisin opiskelemaan. Työnhakeminen tuotti minulle suuria ongelmia, kun moneen työhön vaadittiin koulutus. Työhön, johon ei vaadittu koulutusta oli sen sijaan fyysisiä esteitä
(Esim kaupankassa) tai työtilojen ahtaus.
Siinä vaiheessa keksein mikä olisi se mun juttu! Sosiaaliopinnot kiehtoivat jollain tapaa ja voisin vaikuttaa samalla tähän yhteiskunnaliseen ongelmaan.
Samalla voisin olla ihmisten kanssa tekemisissä.  Sainkin työkkärin kautta sovittua työkokeilun Satakunnan TE-toimistoon, jossa pääsin tutustumaan sosiaalityöntekijöiden arkeen. Nautein suunnattoman paljon siitä kuukaudesta. Tulin toimeen hyvin muiden työntekijöiden kanssa ja minusta pidettiin myös paljon.
Siinä vaiheessa tiesin että tämä on mun juttuni.

Olen nyt osallistunut kahteen sosionomin koulutuksen pääsykokeisiin ilman tuloksetta. Nyt aloitan opinnot avoimessa, jotta pääsisin helpommin sisään.
Monesti mietin miksi juuri minulla on liikuntavamma. Ehkä tällä on joku tarkoitus. Kaikki asiat olisi niin paljon helpompaa ja myös työnhaku helpottuisi suunnattomasti.
Olen kuitenki ymmärrätänyt että asiat voisi olla huonomminkin eikä asioita kannata jäädä murehtimaan.

Yksi isoimmista unelmistani on tehdä rehellistä palkkatyötä.


Pysykää positiivisina!! 😎

-Joonatan Pälkäs

Viikonloppu Lontoossa

Heipä hei!

Tasan kuukausi sitten palasimme äitini ja avustajani kanssa Lontoosta. Matka oli kerta kaikkiaan unohtumaton ja hyvin antoisa. Mun on jo kauan pitänyt kirjoittaa blogiin matkasta mutta en ole vaan saanut aikaiseksi :D
Kerron nyt miten koin Lontoon ja miten erilaisuuteen suhtaudutaan suurkaupungissa.

Matkustaminen on aina ollut meille kaikille hyvin istumavoittoista. Etenkin mulle se on vielä enemmän istumista koska käytän pyörätuolia matkoilla. Syy siihen on se, etten jaksa kävellä pitkiä matkoja ja muutenkin pysyn vauhdissa mukana paremmin kun istun pyörätuolissa.
Tässä on syy , miksen matkustele paljon. Aktiivisena ihmisenä tämä muutos on valtava.
Myös lentokonekentillä on hyvin huomioitu liikuntarajoitteiset ihmiset.

Nyt kuitenkin uskaltauduin lähtemään reissun päälle Lontooseen. Pidennetty viikonloppu heinäkuun lopussa tuntui hyvältä ajalta reissun päällä olemiseen. Saavuimme Lontooseen perjantaina iltana ja ehdeimme jo näkemään paljon.

Näimme esimerkiksi Millenium bridgen, jossa oli sitten pakko ottaa kuva sosiaaliseen mediaan (btw oli aika suosittu kuva tykkääjien kannalta :D )
Ekat fiilikset kun joduin vaan istumaan pyörätuolissa, olivat hirveät. En tuntenut itseäni yhtään kotoisaksi ja en ollut oma iloinen itseni. Ihmiset sen sijaan eivät välittäneet yhtään erilaisuudestani. Olin siellä ihminen muiden joukossa.

Lauantai oli pitkä päivä. Lähdimme varhain kiertelemään ja katselemaan Lontoon tunnettuja nähtävyyksiä. Näimme esimerkiksi Buckingham palace, Big ben, London eye, St. James park ja Tower bridge.
Totuin myös pyörätuolissa istumiseen vähitellen. Aloin nauttimaan matkanteosta ja kokemaan nähtävyyksiä eri tavalla.
Lontoo on esteetön kaupunki. Onhan Lontoossa pidetty paraolympialaiset vuonna 2012.
Katukäytävillä oli helppo liikkua ja monissa paikoissa oli invavessat. Jopa hissien saatavuus korkeille silloille oli järjestetty, mikä lämmittää nuoren kriitikon mieltä hissien vähyydestä :D


Ihmiset Englannissa ovat todella ystävällisiä verrattuna Suomeen. Heidän auttaminen ei ole väkinäistä vaan sujuvaa ja hyvin luontevaa.
Sunnuntai päivän aika meni hyvin paljon tuliaisten ostamiseen. Kävimme isoissa kauppakeskuksissa ja kierteleminen monia puistoja.
Myös London museum tuli nähtyä, mikä kertoi hyvin Lontoon historian tähän päivään asti.

Suurkaupungeissa tulee vastaan monenlaisia ihmisiä. Tummaihoiset, aasialaiset, hindut ja liikuntavammaiset ovat täysin normaalia arkipäivää heidän katukuvassaan. Nautin olostani suuresti, kun en ollut kenenkään katseen kohteena sen kummemmin.
Matkailu arvartaa aina ja olen todella tyytyväinen matkaan. Kaikki onnistui hienosti eikä ollut mitään vastoinkäymisiä.
Lontoo tulee aina pysymään sydämessäni ja ehdottomasti menen käymään uudelleen !

Pysykää positiivisina! 😎

                                           Buckingham palace

                                            Tower bridge
-Joonatan Pälkäs